Rikastuttavat elämykset koukuttavat ja sitouttavat

Elämykset ovat monelle meistä nykyään tavaroita ja palveluita tärkeämpiä. Elämme elämystaloudessa. Itsekin käytän kaikki liikenevät rahat matkoihin, varsinkin lento- ja hotellielämyksiin. Olen kuitenkin jalat juurevasti maassa seisova matkailija, jota mitkään virtuaalimaailman hömpät eivät hevillä heilauta. Juuri sen takia tämä tehtävä virtuaalisen ja reaalimaailman elämysten yhdistymisestä tuntuu kovin vaikealta, sillä en muista kokeneeni moniakaan virtuaalisia viboja. Tai sitten en ole vain niitä sellaisiksi tunnistanut.   

Olen kyllä huomioinut kuinka mm. matkatoimistot ja hotellit tarjoavat sivuillaan houkuttavia multimediahärpäkkeitä itse tuotteista ja kohteista. Virtuaalimatkamirkku voi vastata kysymyksiini online-chatissä ja voin tutustua kohteeseen jonkun tallenteen avulla jo etukäteen. Minua sellaiset augmented reality –jutut eivät tähän asti ole lainkaan kiinnostaneet. Mielummin sitten nautin kohteesta paikan päällä. Ja sitä ennen oma mielikuvitus saa lentää. 

Yleensä kaikkiin virtuaalijuttuihin liittyy joku ärsyttävä ohjelmanasennus tai koneeni kieltämä pop-up, joka vie viimeisenkin kiinnostuksen virtuaalikokeilusta. En halua käyttää edes navigaattoria, koska siihen pitää yleensä syöttää tietoja ja ohjelma ei kuitenkaan välttämättä vastaa todellisuutta. Perinteinen kartta on osoittautunut helpommaksi. Olen varmasti hyvin vanhanaikainen, kun sähköinen virtuaalisuus ei ole minua tähän mennessä onnistunut sykähdyttämään. Oikeasti vasta tätä tehtävää tehdessäni tajusin, että olen aika hyvin pysytellyt virtuaalielämysten ulkopuolella. 

En ole ikinä pelannut tietokonepelejä ja pelillistäminen ei tule houkuttelemaan ainakaan minua minkään yrityksen asiakkaaksi. Olen toki käyttänyt Googlen karttaohjelmia, mutta mistään saumattomasta toiminnasta ei ole ollut puhettakaan. Ne tuntuvat kankeilta, enkä halua tehdä mitään virtuaalimatkoja maailman matkailuihmeille, koska virtuaalisuus tietokoneen kanssa ei vielä tarjoa tuntemuksia kaikille aisteille. Näkeminen ja kuuleminen eivät riitä. Ainut poikkeus on ollut Traveler-iq -karttaohjelma, jota myös opiskelijat ovat pitäneet koukuttavana tapana oppia sijoittamaan kohteita kartalle. Ohjelmassa voi nousta noviisitasolta guruksi asti, ja sitten julkaista tulokset vaikka Facebookissa.

Muutamia vuosia sitten golfopettajani videoi lyöntiäni ja vertasi sitten tietokoneohjelmallaan sitä Tiger Woodsin lyöntiin. Me siinä Tigerin kanssa virtuaali-rangella vierekkäin, nöyräksi veti ja halusin sulkea silmät. Second Lifea jouduin työn puolesta kerran kokeilemaan ja sen teennäisyys ei millään lailla koukuttanut. Muistan lopettaneeni leikin nopeasti. Jotain vastaavaa olen myös kokeillut Facebookissa, kun olen tehnyt itsestäni avattaren Bitstripe-ohjelmalla. Voi joskus olla helpompi kuvata itseen liittyviä asioita virtuaalisen sarjakuvan avulla kuin laittaa oikea oma kuva nettiin. Twitterissä olen myös astetta ammattimaisempi kuin Facebookissa, joten virtuaaliprofiilini on erilainen.

Viime keväänä olin Berliinin ITB-messuilla ja siellä oli futuristiguru, Nils ”Doc Futura” Mueller, joka kertoi elämästämme vuonna 2025. Kuinka voimme nähdä kadulla kävellessämme piilolaseilla toisten mielentilan ja ajatukset sekä kuinka älypuhelinten ja muiden nanoteknisten laitteiden lisäsi meillä on myös älykengät. Hänen juttunsa suorastaan hirvittivät.

Sen sijaan tulevaisuusvisiot digitalisuuden lisääntymisestä kodeissa ja matkan aikana kiinnostavat minua. Ehkä minusta huolehtii joku robotti palvelutalossa muutaman kymmeen vuoden kuluttua. Mutta sitä ennen voisin hyvinkin ostaa ruokaa valmistavan 3D-printterin keittiöön mikron viereen. Olisi aina oma kotikokki! Tällaisia virtuaalisuuden ja oikean elämän yhdistäviä elämyksiä voin jo kuvitella... 

Amadeus markkinoi jo visiotaan matkailun tulevaisuudesta, jossa älylaitteet toimivat saumattomasti yhteen 

ja monet nykyään aikaa vievät toiminnot nopeutuvat. Varmaan aika piankin mobiililaitteeni tekee ostoksetkin puolestani. Jo nytkin kuulemma Google tuntee meidät paremmin kuin me itse. Toki unelmoin Sir Richard Bransonin tavoin matkustamisesta Lontoosta Sydneyyn parissa tunnissa. Odotan mielenkiinnolla myös tietoja Virgin –lentoyhtiön kokeilusta Google Glasseista. 

Vaikken olekaan ollut vaikuttunut virtuaalisuuden sähköisistä muodoista, jään heti koukkuun kaikkiin saippuasarjoihin. No, ovathan ne jonkinsortin virtuaalisutta ja pakoa arjesta (aivan kuin matkailukin). Telenovelojen tekijät ovat todellakin löytäneet oikeat narut, joista vetää! Tietäen tämän taipumuksen, teen itselleni tietoisesti rajoja, etten vaan rupea katsomaan kaikkea mielenkiintoista. Olen myös visuaalinen ihminen, jonka voi houkuttaa ostamaan matka vain yhden kuvan avulla. Joten yritän myös pysyä etäällä liian ihanista kuvista, sillä tiedän pelkän vilkaisunkin Alppimaisemiin tai Havaijjin tulivuoriin voivan tarkoittaa suurta rahanmenoa. 

Muistan elävästi kuinka tietokoneeseen kiinnitetty postikortti upeasta uima-altaasta Hayman-saarella sai minut varaamaan matkan kyseiseen hotelliin Australian Suurelle Valliriutalle. Eikä se ole ainut kuva, jolla on ollut samaiset vaikutukset. Toki näistä kuvista on sitten poikinut paljon reaalimaailman upeita kokemuksia ja aitoja elämyksiä!

Ehkä siis voinkin löytää jotain positiivista virtuaalisuudesta. Seuraavat esimerkit ehkä jollain lailla yhdistävät reaalimaailmaa ja virtuaalisia (ainakin digitaalisia) elementtejä. Nämä kolme esimerkkiä ainakin ovat olleet erittäin mieluisia ja mieleenpainuvia elämyksiä. Alotain viimeisimmistä kokemuksesta parin viikon takaa ja viimeinen tarina tapahtui jo 12 vuotta sitten.

Twitterillä Muruun

Se kaikki alkoi muttisoosista. En viime talvena vielä ollut Twitterissä, mutta bongasin reseptin Me Naiset –lehden sivuilta. Samalla tutustuin painetussa lehdessä tähän legendaariseen somekokki Henri Aleniin. Hän henkilöityy yhteen Helsingin parhaimpaan ravintolaan eli Fredrikinkadulla sijaitsevaan Muruun ja twiittaa seuraajiensa iloksi aina välillä hyviä jokakokin tehtäviä reseptejä. Tämä hänen tomaattisoosinsa, jonka pohjana on italialainen Mutti-tomaattikastike, sai viime talvena kauppojen hyllyt tyhjiksi. Itsekin jäin heti koukkuun Alenin soosiin ja keväällä en tainnut paljon muuta syödäkään. Vieläkin teen soosipohjaisia ruokia usein ja hyllyssäni on varmuuden vuoksi kokoelma Mutti-purkkeja. 

No sitten huhtikuussa kuvioihin astui Twitter ja aloin jossain vaiheessa seurata siellä Henri Alenia, jonka ansiosta hän tuli ”virtuaalisti” tutuksi. Hän on ahkera twiittaaja, joka twiiteissään kertoo ravintolastaan, työstään, raaka-aineista, omasta elämästään ja jakaa niitä reseptejä sekä asiakkaidensa kommentteja. Hänen twiiteissään on usein kuvia. 

Itse en ole kovin kiinnostunut mistään gourmet-ruuasta saati sitten ravintoloista yleensäkään. Tykkään vaan hyvästä ruuasta. Mutta jotenkin tämä Muru alkoi kiinnostaa mielenkiintoisten twiittien ansiosta. Eli Henrin twiiteissä oli hyvää sisältöä. Hän on Murulle kuin Pekka Sauri Helsingille, eli yritykselleen omistautunut 24/7/365.

Pari viikkoa sitten olin pitkästä aikaa tapaamassa erästä ystävääni, ja mietitmme minne menisimme syömään. Hänelle eivät kelvanneet mitkään ehdottamani lähiravintolat, mutta lopulta päädyimme katsomaan pääsisikö Muruun. Ja ihme ja kumma, saimmekin pöytävarauksen jo seuraavaksi päiväksi. Murun verkkosivuilla  oli TableOnline-varauskone, jonka avulla sain tehtyä hetkessä varauksen ja laitettua mukaan myös toiveen haluamastamme pöydästä. 

Virtuaalimaailma oli jo antanut minulle odotuksia Murusta (Henri itse usein twiittasi kuvia lähitilojen tuotteista, tyytyväisten asiakkaiden kommentteja oli uudelleentwiitattu, ravintolan omilla verkkosivuilla sen sanottiin olevan Helsingin paras, sympaattiset kokit esitellään kuvien kera...), mutta mitkään niistä eivät olleet valmistaneet minua siihen elämykseen, jonka siellä koin. Erittäin hyvää ja henkilökohtaista asiakaspalvelua heti ovesta sisään astumisesta alkaen, juuri toivomamme pöytä, harvinaista haluamaani viiniä, useita ruokavaihtoehtoja seikkaperäisesti esiteltyinä...ja mikä tärkeintä, taivaallisen hyvää ruokaa. Alen kertookin twiiteissään ja Murun verkkosivuilla, että hänelle ruuan maku on kaikkein tärkeintä. 

Olisin voinut nuolla lautaset. Jokainen annos näytti taideteokselta. Ainutlaatuinen ja aito makunautinto, jonka olisin toivonut jatkuvan ikuisesti. Ravintola oli melkein täynnä ja huomasin, että kaikki saivat hyvää ja henkilökohtaista palvelua. Kiireen tuntua ei aistinut ilmassa. Palvelu toimi kuin rasvattu. Se ei ollut sattumaa, vaan tarkoin suunniteltua draamaa alusta huippukohtien kautta loppusilaukseen. Makuaisti (HERKULLINEN), hajuaisti (ah ne tuoksut), tunto- ja kuuloaistit (se henkilökohtainen palvelu!) sekä näköaisti (se annosten visuaalinen kauneus)... 

Yleensä en vaivaudu laittamaan palautetta jälkeenpäin, mutta twiittasin kiitokset Henrille ja hän kiitti palautteesta (ja uudelleentwiittasi vielä kuvani kaikille 16000 seuraajilleen, eli toimin hänen brändinsä some-suurlähettiläänä). Olen kehunut ravintolaa kaikille tutuilleni ja ostin sieltä myös lahjakortin (”Lahjakortt Muruun eli herkullisia elämyksiä Helsingin parhaassa ravintolassa”), koska haluan muidenkin nauttivan maailman parhaimmista antimista. Ikimuistoinen illallinen. Todellinen elämys. 

Sovimme ystäväni kanssa, että aina tavatessamme menemme tästä lähtien joka kerta Muruun syömään. Nyt olen siis Murun evangelisti. Lisäksi kokemus muutti minua: olen alkanut seuraamaan muitakin kokkeja Twitterissä ja kiinnostumaan enemmän ruuanlaitosta. Innostavia jälkivaikutuksia!

Tässä tarinassa Twitter, kuvat, toimivat ja hehkuttavat verkkosivut ja upea palvelu/tuote yhdistyivät katkeamattomaksi ja täydellisesti toimivaksi ketjuksi. Virtuaalimaailmasta tuttu luovuus osoittautui korkeita odotuksiakin paremmaksi reaalimaailmassa ja muutti kokijaansa ihmisenä. #muru

Puskaradiosta Library-hotelliin

Hotellit ovat minulle tutumpia ja tärkeämpiä paikkoja kuin ravintolat. Minulle matkan kohokohta on usein juuri oikeanlainen hotelli ja siihen satsaan eniten oli kohde sitten mikä tahansa. New Yorkin suosikkihotellini oli harmittavasti jo ollut vuosia häritsevän remontin kourissa ja oli suorastaan pakko löytää uusi majapaikka.

Uuden hotellin löytymiseen vaikuttivat kaupallisten lähteiden lisäksi sekä reaalimaailmassa tuntemani ihmiset ja heidän suosituksensa (WOM) että sähköisestä puskaradiosta (Tripadvisor) löytämäni vertaisarvioinnit. Kaikki alkoivat osoittaa Library-hotellin suuntaan. Lisäksi hinta oli sellainen, että se olisi jokseenkin realistisesti toteutettavissa. (Toki voin aina unelmoida Carlylen tai Four Seasonsin sviiteistä, mutta viikko niissä ja se tarkoittaisi vuoden palkkaa, eikä siltikään ehkä riittäisi.). Niinpä kävin hotellin omillakin sivuilla, joiden vaihtuvat herkulliset kuvat ja kaikkialle viritetty teema saivat minut lopullisesti vakuuttumaan hotellin sopivuudesta. 

Pidän konseptihotelleista, boutique-hotelleista, en mistään ketjubunkkereista. Hotellin ei tarvitse olla kallis, mutta sen tulee tarjota elämyksiä (kuten upea vuoristomaisema pienessä kahden tähden hotellissa Sveitsissä tai pieniä nautinnollisia yksityiskohtia, selkeää teemaa ja asiakkaan huomioimista kuten Library-hotelli). 

Library-hotellin verkkosivuilla on ihan oma kohtansa, jossa kerrotaan ”elämyksestä” (TheExperience). Hotelli todellakin satsaa tähän! Hotelli on saanut inspiraatiota Dewey’n desimaalijärjestelmästä (Dewey Decimal System), jonka mukaan jokainen kerros on numeroitu ja nimetty. On yhteiskuntatieteiden, kirjallisuuden, kielten, historian, filosofian, uskonnon jne kerrokset. Hotelli kuuluu pieneen 7 hotellia kattavaan ketjuun, jonka hotellit ovat persoonallisia ja ainutlaatuisia paikkoja tarjoten loistavia matkakokemuksia”. Ei lainkaan liikaa luvattu, kuten sain kokea. 

Hotelli oli jo etukäteen yhteydessä ja sinne oli mukava mennä. Tuli sellaine olo, että minua, heidän vierastaan, suorastaan odotettiin saapuvaksi. Vastaanotto ovella ja respassa oli ystävällistä ja sujuvaa. 

Huoneet ovat kaikki erilaisia. Jokaisessa kymmenessä kerroksessa on vain kuusi huonetta. Hotelli kertoo verkkosivuillaan rehellisesti näin: ”We are not afraid to tell you a Petite Room is small.” Tämä tieto antoi valmiudet varaamaan oikeankokoinen huone. Hotelli esittelee kaikki sänkytyyppinsä kuvien avulla , joten niillä makaavien ihmisten avulla on mahdollista nähdä, miten leveitä sängyt todellisuudessa ovat (tarkat mitat annetaan myös sekä amerikkalaisittain että eurooppalaisittain). Näin ei tule väärinkäsityksiä ja valituksia voidaan eliminoida. Kannattaa tarjota mahdollisimman oikeat tiedot verkossa ettei reaalimaailma sitten aiheuta pettymystä. Turha hehkuttaa virtuaalisesti jotain (kuten monen matkanjärjestäjän esitteissä ja verkkosivuilla olevat todellisuutta vääristävät huone- ja allaskuvat usein tekevät), jos se ei sitten todellisuudessa toteudukaan. 

Hotellissa kaikki on teemoiteltu kirjaston eri aiheiden mukaan. Hotellihan sijaitsee vain kivenheiton päässä New Yorkin Public Librarysta. Jokaisessa huoneessa on kirjahylly ja hotellissa on yli 6000 kirjan kokoelma. Omastani (kirjallisuuden kerroksen antiikin kielten huoneesta numero 400.006) löytyi Sinuhe egyptiläinen suomeksi. Huoneessa on lukuisia pieniä yksityiskohtia, jotka vahvistavat teemaa. 

Aamiainen ja välipaloja sekä jokailtaiset viini- ja juustomaistiaiset (jotka sisältyvät hintaan) tarjoillaan viihtyisässä oleskelutilassa, joka houkuttelee lukemaan ja viihtymään. Tästä hotellista ei tee mieli poistua, vaikka ulkona on New Yorkin kaltainen kaupunki! Enää en suostu asumaan missään muussa hotellissa New Yorkissa. Tämä tuntuu kuin kodilta suurkaupungin keskellä. 

Luin ”Experience Economy” –kirjasta ja kuulin myös TED-videolta, että Library Hotel on myös Joe Pinen suosikki New Yorkissa! Hotellissa yhdistyy aitous (henkilökunta todella ystävällistä ja välittävää,  mikä on suuri harvinaisuus Nykissä) ja elämykset (pienet ja piristävät yksityiskohdat, jotka vahvistavat yrityksen isompaa teemaa). Taas ikikuistoinen ja mukaansatempaava (immersive) kokemus, joka tarjoaa kokemuksia kaikille aisteille. Ja sen tunnelmaan pääsee jo mielenkiintoisilla verkkosivuilla. 

Telkkarin Temptation Islandilta Belizen riutoille

Tämä ikimuistoinen elämys oli pakko laittaa mukaan. Tässä korostuu juuri se koukuttava ja houkuttava, mikä kenties virtuaaliset kokemukset voivat saada aikaan. Kuten sanottu, olen helposti koukutettavissa tv-sarjoihin. 2000-luvun alussa telkkarista tuli Temptation Island (Viettelysten saari), joka oli kuvattu Belizen Ambergris Cayen saarella. Formaatissa oli tarkoitus testata pariskuntien suhdetta erottamalla heidät toisistaan eri hotelleihin ja tarjoamalla heille siellä viehättäviä vastakkaisen sukupuolen edustajia deiteille Belizen kauneimpiin kohteisiin. 

Muistan vieläkin sarjan hehkuvat värit ja taidokkaat kuvakulmat. Hotellit ja niiden nimet sekä Belizen upeat nähtävyydet olivat hyvin esillä. Maan turistitoimisto ja hotellit tietenkin tärkeimpinä yhteistyökumppaneina. Kaikissa jaksoissa nautittiin hotellien mukavuuksista, riutoilla ja deittailtiin sademetsissä, maya-temppeleissä ja upeilla rannoilla. Itse ohjelmaformaatti koukutti ja ne maisemat....Belizeen oli päästävä! 

Työkaverini, joka oli yhtä koukussa sarjaan kuin minä, lähti mukaan ja niinpä lensimme Helsingistä Lontoon ja Miamin sekä Belize Cityn kautta Ambergris Cayen saarelle. Saari oli idyllinen paikka: ei autoja, ei kenkiä, ei televisiota, ei huolia muusta maailmasta. Siellä pystyi keskittymään vain leppoisaan saarielämään ja unohtamaan koko muun maailman. Juuri kuten tv-sarjassakin oli tehty!

Saarella vierailimme tietenkin tv:stä tutuissa hotelleissa ja nautimme muutenkin saaren parhaimmista paloista avojaloin rannalla tassutellen, riutalla meloen ja sukeltaen, merenantimilla herkutellen ja golfkärryllä ajellen sekä Belize-matkamuistoja ostellen.  Ja totta tosiaan: Belize oli juuri niin upea kuin tv-sarjassakin! Hiekan värikin oli juuri samanlainen kuin televisiossa, todellisuus ei jäänyt virtuaalimaailmalle kakkoseksi. Belize näytti meille juuri sen Temptation Islandista tutun puolensa.

Tosin niitä tv-sarjan unelmamiehiä emme siellä tavanneet, mutta maanpäälliset ja vedenalaiset maisemathan ne kai sinne houkuttelivatkin. Ja kuten tv-sarjassa, myös oikeasti kaikki matkailijat olivat amerikkalaisia. Belizen turistitoimiston uusin slogan onkin ”Closer than you think”, tarkoittaen vain pohjoisamerikkalaisia matkailijoita. Meille matka kohteeseen kesti yli vuorokauden. Mutta se oli jokaisen matkantekominuutin arvoinen. Vielä yli 10 vuotta tv-sarjan jälkeenkin Ambergris Cayen matkailuyritykset markkinoivat itseään Viettelysten saaren teemoilla. Mikä ettei, jos se kerran vieläkin toimii. Itse voisin lähteä koska tahansa uudestaan sinne. Sen verran epätodellisen aito paikka se oli. Kuten Madonnan laulussa ”Isla Bonita”. 

Eli mitä tästä opin?

Tämän Belizen tv-sarja-houkuttimena -kokemuksen (ja kaikkien niiden ihanien hotellin uima-allaskuvien ja vuoristomaisemien innoittamien monien matkavarauskokemusteni) jälkeen uskon vahvasti kuvan ja muiden visuaalisten elementtien voimaan. Varsinkin, jos ne tarjotaan houkuttelevassa paketissa tarinan kera. Jotenkin pitää saada itsensä samaistumaan tarinaan tai sielunsa silmillä nähdä itsensä kuvassa mukana olemassa, tekemässä, nauttimassa ja oppimassa, ja sitten halu päästä tapahtumapaikalle (sinne mistä se kuva, tv-sarja, video tms on otettu) tulee niin suureksi, että on ryhdyttävä toimenpiteisiin sen toteuttamiseksi. (Hmm... Tänään olen intensiivisesti tiiraillut Twitteristä Visit Britainin postaamia auringonlaskukuvia Lontoosta....)

Mikä sitten tekee elämyksistä onnistuneita, rikastuttavia ja koukuttavia? Pinea ja Gilmorean vapaasti mukaellen: Virtuaalisen ja reaalimaailman elämykset koukuttavat kun ne ovat aitoja ja yksilöllisiä, draamallisia ja teemallisia, kun mukana ovat kaikki aisit ja neljä E:tä (viihdyttävyys=Entertainment, opettavuus=Education, todellisuuspakoisuus=Escapism, esteettisyys=Esthetics), kun ne vievät mukanaan ja saavat optimaalisesti aikaan jopa flow-tilan ja kun ne jättävät lähtemättömän muistijäljen ja muuttavat kokijaansa jotenkin. Rahat jotka tällaisiin ikimuistoisiin elämyksiin kulutetaan ovat osallistumismaksuja ja niitä tarjoavat yritykset voivat harrastaa melko vapaata hinnoittelua, sillä koukuttavia ja houkuttavia kaupallisia elämyksiä suorastaan himoitaan.